 |
| Kuva: Raili Tuikkaa/Hs.fi (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006100599.html) |
Ehdin jo hieman pähkäillä kirjani vastaanottoa, mutta Minuus | Miinus saikin lisää elinaikaa parhaalla mahdollisella tavalla: se on siis tänä vuonna Ylen Tanssiva karhu ehdokkaana. Lisää aiheesta voit lukea Ylen tiedotteesta: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/05/09/poikkeuksellisen-runsaasta-runovuodesta-seuloutui-kuusi-teosta-jotka
Kirjoitin Facebookiin (https://www.facebook.com/runoilijavartiainen/) pitkän pähkäilyn matkasta tähän pisteeseen. Alla samainen teksti kopioituna:
EPÄMÄÄRÄISTÄ, PINTAPUOLISTA JA KUITENKIN YLIPITKÄÄ HÄMMÄSTELYÄ EHDOKKUUDESTA JA MATKASTA RUNOILIJUUTEEN
Nolottaa jo, kun julkaisin useita postauksia Tanssiva karhu -ehdokkuuteen liittyen, mutta tuli sitten kuitenkin tarve vähän pysähtyä reflektoimaan matkaa tähän pisteeseen. Kirjoitan tämän varmaan samoin kaikki pitkät some-tekstini: hätäinen julkaisu ja sen jälkeen viikon ajan editointia arviolta joka lauseeseen. Noh, bear with me (joo, toivotaan, että tämä jää ainoaksi karhuvitsiksi).
Luulen, että Jere 10 vuotta sitten olisi hämmästynyt kovasti kuullessaan, millaisia juttuja tekee toukokuussa 2019. Vuosikymmen sitten ainoat kaunokirjalliset tuotokseni olivat kuitenkin jotain kummallisia englanninkielisiä sanaleikkipostauksia, joita yksi kaveri lopulta kommentoi: ”Tämä ei voi jatkua näin, Jere”. Ei onneksi jatkunutkaan, kun löysin myös muita kanavia ilmaisulleni. Olen epäillyt, että vähän tuonkaltaista on saattanut suhtautuminen kirjoittamiseeni olla monilla pitkin matkaa, mutta tämä on luultavasti enimmäkseen päässäni. Ehkä. Eikä pelko muiden ajatuksista ole ainakaan täysin estänyt minua tekemästä juttuja, joita haluan tehdä. Aika pitkään tosin ajattelin, ettei minulla ole oikein mitään todellista sanottavaa: kirjoittaminen oli sellaista hauskanpitoa tai neppailua kielellä. Enemmän taisi kuitenkin olla kyse estoistani ja uskalluksen puutteesta. Vanhoissa teksteissäni saattaa näkyä jotain viitteitä siihen, mistä olen halunnut kirjoittaa, mutta ajatukset ja tunteet hukutin yleensä ylenpalttisiin sanakikkailuihin. Yksi keino suojautua sekin. Minuus | Miinuksen tekoprosessin aikana olen kyllä huomannut, viimeistään, että minulla on paljonkin asiaa. Ehdokkaiden julkistustilaisuuttakin kauhistelin kovasti etukäteen ajatellen, että enhän minä osaa mistään puhua, mutta kun lopulta pääsin mikin ääreen, en olisi halunnut olla hiljaa enää lainkaan. Intohimo runouteen, kieleen, kirjallisuuteen on hirvittävä edelleen. Toivottavasti se näkyy tekemisessäni myös jatkossa.
Mutta niin, vuosikymmen sitten olin puhunut jollain tapaa paljon kirjoittamisesta, mutta en juurikaan tehnyt sitä, paitsi opintojutuissa, ja olihan puheeni aina ollut täynnä kummallisia vertauskuvia ja tarvetta esitellä osaamista. Luultavasti tiesin jollain tasolla, että jos alan kirjoittaa, se on sitten tehtävä heti tosissaan ja tavoitteellisesti. Luin nuoresta pitäen paljon, olin hyvin kiinnostunut erilaisista tavoista käyttää kieltä ja analysoin intensiivisesti amerikkalaisia räppilyriikoita, mutta runoutta olen tosissani lukenutkin lopulta vasta alle vuosikymmenen.
Toukokuussa 2010 perustin höpsöttelyblogini Words like turds (joka on yhä olemassa, mutta en päivittele sinne enää juuri mitään, ja pari vuotta sitten poistin blogista yli 800 tekstiä). Aluksi kirjoittelin mm. hulvattomia vitsilistoja, kuten ”10 pahinta Hollywood-krapulaa” (ääh..), mikä tuntui joitain kavereita huvittavan. Vähitellen aloin kirjoitella kaunokirjallisia tuotoksia kiihtyvällä tahdilla, eli aika nopeasti tyyliin 1 tai 2 novellia ja 1 vitsihuumorimielipideteksti tai vastaava per viikko. Siinä vaiheessa jatkuvat päivitykset Facebookin uutisvirrassa alkoivat varmaan jo vituttaa monia. Ainakin kun postasin vähäisten lukijamäärien vuoksi niitä monesti useampaan otteeseen (sori not sori). Kenties olin alitajuisesti jo pitkään halunnut kokeilla runoutta, mutta siihen sain vasta about 2011 alkusysäyksen toiselta bloggaajalta, joka kehotti siirtymään lyriikkaan (kiitos!).
Minulla ei ollut varmasti aavistustakaan, mitä tein, ja kaikki tekeminen nolotti helvetisti, mutta teinpä sitä silti. Aivan viime vuosiin runouteni onkin kasvanut kuin sieni (pikku päivänsädesieni!) jossain omassa pimeässä, kosteassa nurkkauksessaan, sillä ei tuttavapiiriini tuolloin kirjallisia ihmisiä kuulunut, enkä saanut palautetta kuin blogini lukijoilta. Ikinä en kuitenkaan halunnut kirjoittaa pöytälaatikkoon. Ehkä minulla oli tarve tulla jotenkin kuulluksi, koska ns. oikeassa elämässä en siihen pystynyt, ja helvetin vaikeaa se on usein yhä. En tiedä, miksi kuvittelin ja jaksoin haaveilla, että kirjoittamisesta joskus jotain tulisi, koska ei minulla ollut hirveästi konkreettisia syitä uskoa niin. Haaveilu on ollut minulle aina jotenkin kauhistuttavaa, sillä aina olen pelännyt että yrittämällä vain satutan itseni entistä pahemmin. Onneksi en ole kirjoittamisessa luovuttanut missään vaiheessa, vaikka herkän taiteilijan ailahteleva itsetunto johtaa usein hyvin verisiin itseruoskintoihin.
No, vähitellen kai noihin yhä kehnoihin runonnäköisiin tuli jotain kiinnostavaa: jos ei muuta, niin vähän poikkeava tapa ajatella maailmasta tai kielestä. Aloin vähitellen kasata kaikennäköisiä käsikirjoituksia runoistani (tätä ennen novelleista), ja aika monta hylsyä siinä ehdinkin parin vuoden aikana kerätä. Pahoittelut tässä kohtaa kaikille kustantamoille, jotka joutuivat tuotoksia lukemaan – minulla ei todellakaan ollut vähäisintäkään ymmärrystä mitä tein tai millainen Suomen kirjallisuusmaailma millään tapaa oli. Halusin vain kirjoittaa. Se on ainoa asia, jossa olen osaamiseeni edes suht’ pysyvästi uskaltanut luottaa.
Kaikkien hämmästykseksi 2013 Hai päätti julkaista yhden käsikseni. Siitä tuli sitten esikoiseni Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään. Kustantamo oli olemattoman pieni, toiminta hieman asiatonta, eikä juuri kukaan (ehkä onneksi) lukenut kirjaani. Moniin esikoisteoksiin, ainakin isoilla kustantamoilla, liittyy kaikenlaista ennakkohypeä, julkisuutta ja esikoiskirjailijatapahtumia. Minä en tietenkään ole mitään tuollaista kokenut, eikä kirjasta ole tietääkseni yhtään ns. oikeaa arviota blogitekstien lisäksi. Tuonhetkinen tavoitteeni oli saada jotain julkaistuksi, ja olihan se siistiä, että omia sanoja oli painettuna. Jee. Missio täytetty siis täydellisesti.
Kaleva kuitenkin teki minusta pienen jutun (psykologilla on harrastus!), jonka johdosta sain pyynnön esiintymään tammikuussa 2014. Tapahtuma oli Musteklubi, jonka päätähtenä oli Kauko Röyhkä. Tästä olen monesti puhunut ja kirjoittanut, mutta lyhyesti: tilanteessa oli vähän enemmän kuormitusta kuin ensikertalaisen olisi ehkä tarvinnut kokea. Ainoat esiintymiskokemukseni ennen tuota olivat opiskeluun liittyviä esitelmiä. Sain niihinkin toki kaikenlaista teatraalisuutta: esim. muistan, miten yliopistossa jollain pakollisella englannin kurssilla astelin pitämään esitystä psykopatiasta Eye of the Tigerin pauhatessa mankasta (gaah! ei vittu…). Olen järkeillyt lavaistuvuuttani siten, että etenkin nuorena, kun olin hyvin arka, jokainen sosiaalinen tilanne on tuntunut jonkinlaiselta performanssilta. Lavalla esiintyminen oli tässä mielessä suorahkoa jatkumoa aiempaan.
En murtunut ensikokeilusta, vaan päätin hakeutua uudestaan esiintymään, toiveena ehkä kiinnostus runouteeni niin yleisön kuin kustantamoiden taholta (sanoinko muuten jo, etten tiennyt mistään mitään?). Koska en tiennyt mistään mitään (haha), hakeuduin sitten esiintymään Lavarunouden SM-karsintaan. Vittu Lahdessa. Luulin tosiaan, ettei tapahtumaa ollut Oulussa tuolloin, mutta sehän vain ilmoitettiin myöhemmin, ja muista esiintymismahdollisuuksista en tiennyt. No, sijoituin Lahdessa toiseksi, mitä seurasi Jere Vartiaisen elämän hullu kevät, jonka aikana sijoituin toiseksi kuudessa eri karsinnassa ympäri Suomea. Aina niin lähellä finaalia, joten eihän sitä voinut lopettaakaan. Ei tämä ihan tervettä ollut, enkä halua edes tietää, mitä ihmiset touhuistani ajattelivat. Tarina ”ikuisesta kakkosesta” oli tietyllä tapaa kyllä aika cool. Osallistuin kuitenkin vielä keräilyeräkarsintaan, josta pääsin finaalin ja – töttöröö – voitin sen.
Runoudesta tai kirjallisuusmaailmasta en juuri mitään tiennyt kyllä edelleenkään (huomaan hokevani tätä, mutta en aio editoida, merkitys painottukoon tylsyyteen asti). Nordbooks julkaisi tuonna vuonna toisen kokoelmani Enimmäkseen en nuku alasti. Minulla oli ehkä epämääräinen tavoite kirjoittaa runoja joista voisivat pitää myös ihmiset jotka eivät lue lainkaan runoja (varmaan koska olin aika lähellä sellaista vielä itsekin), mutta ei kokoelma silti millään mittarilla ollut kovin kiinnostavaa tai tasokasta kirjallisuutta. En vain osannut enkä uskaltanut. Huomiota tai arvioita ei oikeastaan tullut, mutta eipä se minua silti hidastanut. Elämäni oli ollut tuossa vaiheessa jo hyvin vahvasti kirjoittamiseen painottuvaa.
2015 kävin kisaamassa Pariisissa poetry slamin world cupissa ja kai minulla jotain muitakin esiintymisiä oli. Tuollaistakaan seikkaa en olisi vuosikymmen takaperin voinut uskoa. No, pikku hiljaa aloin kenties oppiakin jotain runoilijana. Minulla ei ollut kovinkaan vahvoja ajatuksia siitä, millaista runouden ”pitäisi” olla, mikä on saattanut olla sekä haitta että etu. Edelleen, jos kysytään, miten runoja kirjoitetaan, ensiohjeeni on: ”Tee ihan mitä vittua haluat, ja sano sitä sitten runoksi”. Tuntuu, että kehityskäyräni on ollut aika jyrkästi nouseva jo muutaman vuoden ajan, toivottavasti tämä myös jatkuu.
Aloin pikku hiljaa työstää uutta käsikirjoitusta tai ainakin kuvittelin tekeväni niin. Aloin saada myös ensi kertaa apua tekstieni kanssa (olen aika paljonkin kirjoittanut siitä, miten paljon Heli Slunga minua auttoi eteenpäin – gurulle terkkuja!) ja kaikenlaisia läpimurtoja kirjoittajana taisi tapahtua. Tuossa vaiheessa pääsin yli monista häpeämuureista kirjoittajana ja aloin myös huomata, että totta vieköön, minulla saattaa sittenkin olla jotain sanottavaa. Piti vain uskaltaa sanoa se, uskaltaa päästää irti.
2016 Minuus | Miinuksen käsikirjoitus oli lähetysvalmis. Prosessi, joka synnytti sen (ja minut uudestaan runoilijana, tai ehkä ensi kertaa jonkinlaisena muka oikeana runoilijana) oli pitkä ja raskas ja ehdin käydä läpi monenlaisia henkilökohtaisen elämän kriisejä. Päivälleen vuosi käsikirjoituksen ensimmäisestä lähetystapahtumasta sain ensimmäisen yhteydenoton Koleralta, jonka kanssa työstimme Minuus | Miinuksen nykymuotoonsa (huomaanpa muuten, että tästä tekstistä on tullut jo helvetin pitkä, joten ehkä en nyt kaikkia yksityiskohtia kaikesta rupea jakamaan, tämä vaatii kohta muuten jo kannet ympärilleen). MM:n kanssa minulla oli jo kaikenlaisia odotuksia ja puhuin siitä etukäteen paljon ”ensimmäisenä oikeana kirjanani”. Monet kirjailijat mitätöivät vahoja teoksiaan, mutta ajattelen, että ehkä minulla on siihen enemmän aihetta kuin useimmilla. Aloin kirjoittaa myöhäisessä vaiheessa ja polku tähän kirjaan asti on tainnut olla hieman erikoinen. Ennen runoutta panostin koripalloon, of all things, kävin urheilukion ja pallon pompottelu oli pitkään elämäni, vaikka kieli ja kirjallisuus aina kulkivatkin jollain tapaa mukana.
Julkaisun jälkeen sain nopeasti tuntemattomilta ihmisiltä viestejä, mitä he olivat saaneet kirjasta. Itkua ja naurua. Tämä oli minulle ihan uusi juttu. Siis ihan mahtava juttu. Ensimmäistä arviota sain tosin odottaa kuukausia, ja kun se tuli, se oli minusta niin absurdilla tavalla vääristelevä ja vihamielinen, että en ehkä ihan voinut ottaa sitä tosissani, mutta pelkäsin, että muut ottavat, ja kyllä se pahalle tuntui. Vaikkei pitäisi kirjasta, minusta on hieman asiatonta, että lähdetään virnuilemaan ”onkohan tarkoitus pilkata ahdistuneiden poikien asioita?”, kun kirja on omistettu ahdistuneille pojille, tai kommentoimaan, miten kirja ”jää junnaamaan puberteettiseen genitaalilimboon”. Hyvin nokkelaa. Tämä ei ymmärtääkseni kuitenkaan vastaa useimpien lukukokemusta.
Korvaavia kokemuksia tuli, esim. Kaltiohan teki kirjasta jopa kaksi (2!) hyvin positiivista arviota, mutta vuoden 2018 lopussa tein jo Facebookiin pitkän postauksen, jossa pohdin kirjaan liittyviä iloja ja suruja ja koetin etäännyttää itseni siitä, koska oletin ettei ainakaan positiivista huomiota enää tule. Well, well, whaddya know. Kun Ylen Sari Siekkinen laittoi pääsiäisen jälkeen sähköpostia kysellen puhelinnumeroani, aloin miettiä kaikenlaista häkellyttävää, mitä piti sitten koettaa liiskata, etten vain satuta itseäni enempää. Olinhan vuotta aiemmin kysellyt kustantaja ja (Aleksis Salusjärven sanoin) yhden hengen ydinvoimala Daniililta, ehtikö kirjani sen vuoden Tanssiva karhu -skabaan. No, ei ehtinyt, ja hetkeksi piti istahtaa, kun Anja Erämaja soitti sitten ja kertoi ilouutisen. Mieleni on sillä tavalla hauska, että osasin kyllä miettiä ja hysterisoida asian kaikki mahdolliset negatiiviset puolet, mutta silti… ei helvetin perse. Ehdokkaiden julkistuspäivä Helsingissä oli hienoimpia päiviä elämässäni ja ehdokkuus on helposti suurin saavutukseni koskaan.
Vaikka olisi kuinka itsevarma ihminen (mitä en todellakaan ole, vaikka saattaa joskus siltä vaikuttaa – ihminen kun oppii peittelemään ja suojaamaan haurauttaan monenlaisilla tavoilla), kyllä sitä kaipaa tuotoksistaan positiivista palautetta ja arvostusta. Ylen kuvaus kirjastani on kuin jostain fantasiastani kopsittu: juuri noin olen toivonut, että kirjaani luetaan. Miten helvetin hyvälle tuntuivatkaan kaikki puheet ja keskustelut, mitä torstaina Oodissa ja Ylen stuodiolla kirjastani käytiin. Kovasti olen välillä pelännyt, että ehkei tekemiselläni, runoillani ole mitään väliä – jotain vitun askarteluharrastusta, että aikuinen ihminen kehtaa! – mutta ainakin tällä hetkellä fiilis on taas toinen. Nyt tuntuu, että ehkä uskallan jatkossakin kirjoittaa rohkeasti omanlaistani runoutta, ja että siitä voi joku kiinnostuakin. Runouden ongelma, tai ei, siis maailman ongelma on se, ettei runous tavoita kuin murto-osan niistä, jotka voisivat siitä nauttia tai voisivat siitä jotain saada. Ehkä nyt sitten minun kirjani osalta vähän useampi. Tästä olen kiitollinen.
Ehdokkaina on myös viisi muuta hienoa kirjaa, joista jokainen on hyvä valinta voittajaksi. Toivottavasti luette myös Silene Lehdon, Miira Luhtavaaran, Tuukka Pietarisen, Nelli Ruotsalaisen ja Stina Saaren kirjat. Ja toivottavasti luette myös muuta runoutta, sillä esimerkiksi jokainen näistä kirjoista olisi ollut aivan yhtä hyvä kirja ilman ehdokkuutta. Paljon hyvää runoutta jää aina ehdokkuuksien ja niiden aikaansaaman huomion ulkopuolelle, vaikka ne voivat tarjota monille todella vaikuttavia kokemuksia. Itse ajattelen edelleen, että jokaiselle löytyy omanlaista runoutta, kun vain osaa etsiä. Valitettavan vaikeaahan se on, kun julkisuus on vähäistä, mutta vaikkapa interwebs ja kirjaston henkilökunta osaavat auttaa.
Oli hienoa tavata kyseiset ehdokasrunoilijat, vaikka siinä ei useimpien kanssa kovin paljon ehditty jutella – toivon, että tavataan vielä. Hieman olen viime vuosina tutustunut muutamiin runoilijoihin, toivottavasti jatkossa lisää.
Ja onnittelut, jos jaksoit lukea tänne asti. Tästä tuli helvetin pitkä teksti, mutta tämän tarkoitus ei ole olla mikään definitiivinen kuvaus Matkastani tai mistään, kunhan kulutin aikaa ja penkkiä rankkasateisena sunnuntai-iltapäivänä. Palkinnoksi pääset nyt lukemaan hyvää runoutta. Proosakin on ihan kiva juttu, mutta hei, eiköhän me kaikki tässä tiedetä, mikä se paras laji on. Cheers.
